Me At My Most Shameless

Krapula aamu. (tuleekohan tohon viiva väliin). Tyhjä olo. (Niinkuin aina ja silti juon; miten täydellisen itsetuhoista.)
Mä haluan jotain ihan muuta kuin sä, joka taidat elää toinen maa mielessäsi. Ja miten mä voin kilpailla jonkun kanssa, jota en ole edes koskaan nähnyt? (Tähän sopisi yhden laulun sanat, jotka on kuitenkin turhan kornit liiankin todelliseen tilanteeseeni, joten jätän linkittämättä.)

Mulle on jokseenkin kai mahdotonta olla onnellinen - pelkään niin paljon sen menettämistä etten uskalla edes yrittää. Mutta enhän mä voi olla ainoa joka ajattelee näin.
En kai mä ole ainoa joka istuu kaveriporukassa ja yhtäkkiä tekee mieli itkeä ja huutaa että miksi kukaan ei ymmärrä ilman että tarvitsee selittää?

Mun silmäni taitaa olla liian luettavat. Eikä ihmiset tykkää katsoa silmiin kun on helpompi tuijottaa vähän ohi, ihan vaan sen verran ettei tarvitse nähdä mitään rumaa.

you rhapsodize about beauty
and my eyes glaze
everything i love is ugly
i mean, really, you would be amazed

Mun suomeni haisee. Opettajakin sanoi, että luen liikaa englantia ja liian vähän suomea. Mutta minkäs sille voi kun kaikki hyvä kirjallisuus tuntuu olevan enkuksi, paitsi runot, joista pidän hirveästi suomeksi.

Onkohan sillä väliä minkä takia ollaan ystäviä, jos kuitenkin ollaan? En tiedä.

Ja vielä to whom it may concern: Miksi, siskoni, kehität mulle mielessäsi syömishäiriön ja huolestut siitä, väistelläksesi todellisia ongelmia -ni/mme joissa kyllä riittäisi kirjoitettavaa?

Tänään elämä oli kaunista. Hymyilyttää vieläkin, kun ajattelen bussimatkaamme kotiin. Ja olen toivottavasti ratkonut typeriä ajatuksiani hänestä vähän pidemmälle. Että tuntuu mukavalta.

Kävellessäni ulkona huomasin, etten ole pitkään aikaan ehtinyt kuvaamaan. Päässä pyörii ajatuksia joita haluaisin toteuttaa kun vaan löytyisi aikaa. Malli onkin sitten tiedossa: Lotan Vuoteen mahtuu liikaakin visioitani. :)

Hieman hermostuttaa, kun äsken huomasin hävittäneeni maailmankirjallisuusesseeni. Toivottavasti ei mene uusiksi sen kirjoittaminen!

the world owes me nothing
and we owe each other the world

Puhu minulle. Eihän tästä muuten mitään tule. Miten on mahdollista, että olemme olleet ystäviä yksitoista vuotta, ja välillä tuntuu ettemme ikinä puhu sinusta? Haluan tietää. Kerrotko? Vai pitääkö minun lukea se rivien välistä? Nähdä se liikkeissäsi?

Katson sinua silmiin kaksikymmentäviisi kertaa päivässä, istun vieressäsi tunnilla lähes poikkeuksetta, olen itkenyt sinulle kipeimmät kyyneleeni. Jos johonkin voin luottaa, se on se, että sinä pysyt aina lähelläni. Ystävät ja rakkaudet menevät ja tulevat, mutta sinä olet se kivi, johon tarrauduin, tarraudun. Kai sen pitäisi olla tarpeeksi ja silti kaipaan jotain enemmän. Seuraavan kerran kun istumme lattiallani syömässä jäätelöä ja maalamassa tulevaisuuttamme, kerro minulle mikä on tärkeää ja mikä ei, jotta minäkin voin olla sinun kivesi.

i think i'll take the first one of you's home
that does something unique

Ja nythän minä vaihdan suomeksi. Onko sillä sitten väliä vaikkei kukaan ymmärtäisikään. Itseilmaisun kannalta on kai jotenkin oleellista, että käyttää kieltä jonka parhaiten hallitsee.

On jotenkin kauhean hömelö olo juuri nyt. En haluaisi käyttää sanoja kuten 'ihastuminen' tai 'tykkääminen' mutta taidanpa tunnistaa itsessäni sellaisia ristiriitaisia tunteita yhtä ihmistä kohtaan. Huoh. Jos vaan ei tarvitsisi jatkuvasti nähdä häntä niin voisin asian unohtaakin. Ärsyttää kun olen niin kykenemätön ilmaisemaan itseäni, saatikka sitten päättämään omia tunteitani.

just don't treat me like i am
something that happened to you

Mutta se siitä angstauksesta ja itsesäälistä! Ei semmoisille ole aikaa, ei nyt kun on koulutöitä ja ystäviä ja uusihienokallis kamera (vihdoin!) ja piirrustusvihko, joka alkaa pölyttyä jos vielä käytän vapaa-aikani tyhmyyksiä ajatellen. Että niin.

Ja nyt jotain bilsan practicalia kirjoittamaan, etten vaan unohtaisi kuka omistaa sieluni.

I'm never going to finish my extended essay. The draft is due Monday and by now I've written, like, four sentences. Which aren't even very good sentences. My supervisor is going to gouge my eyes out.

I'm going mad mad mad with avoiding school work. At this rate I'm never going to graduate.

Yesterday I met a bunch of crazy/interesting/fascinating people - which is always nice - in an etnofestival called Faces which is held in the dark woods of Finland every year. I felt a bit like an outsider there, since I don't do that getting naked and smoking pot thing all that much, but it was a nice experience nevertheless. A welcome change from all those noisy festivals like Ruisrock and Provinssirock. Hopefully I'll get around posting some pictures later since there were a lot pretty pretty people there. and since pretty pretty me is pretty much in every one of those pretty pictures me and my sis took.

I drank two cups of coffee just now, so I'm just going to use all this extra energy to bitch and complain.

And mind you, I usually try to avoid angsting, just because it doesn't get you anywhere. I'm responsible for my own happiness so I try to see good things in everything - because in the end I'm the only one who suffers from my sucky attitude.

But right now, I'm feeling really nostalgic/sad/angsty/lonely. I guess it's partly
because summer is ending (and once again I'm older.)
because I can't go to our summer cottage even if I want to.
because my older bro just described me an horror movie in way too much detail (I'm such a wimp, really - you'd be amazed.)
because I'm young and I get these weird mood swings. I'm starting to think they'll never end.
because I miss my mom (which might sound weird since in my last post I bitched about her quite a lot. I blame the mood swings.)
and because today I felt lonely amongst my friends. IhateitIhateitIhateit.

I need a hug. and love. and compliance.

I also wanted to post a poem of mine, but before I learn how to use those funky html tags, I can't 'cause it's too long to not put behind a link.

I've always had a difficult relationship with my mom. We are too different and frankly, she's so full of childhood traumas that it's almost impossible to communicate with her
on a deeper level.

She wants me to be something that she is not capable of being herself and it's such a heavy burden, to live on someone else's expectations.

My mom has always favored my older brother. And why wouldn't she, when he is what every mother would dream of - successful, easy to love and full of life - while I stumble through my life recklessly tripping over everything, am constantly angry and frustrated (but why wouldn't I be when the world is what it is - if you're not angry you're just stupid), cry too much and don't know what I want. My friend said it's simple: mothers should never pick favourites.

So can I expect her to accept me?
(Will I be able able to be like that when I'm a mother?)

And it is that simple, which just makes me more angry with my mother. Not everybody can be like my brother - handsome and loved by everybody and study in Oxford and truth to be told I don't even want to.

'Cause I prioritize my life differently and mom just doesn't see that there are other ways to live your life, too, ways that can be as good and happy and acceptable, even if they don't make you all rich and successful and admired.

And I know that admitting you're weak doesn't make you strong if you use it as an excuse not to try. I'm working on myself but it's going to take a lifetime.

I don't know where I'm going with my life - but right now I'd just want her to support me and let me make the best of it in my own silly/loving/careless way.

So mom, won't you just love me like I am or do I just leave you to the beauty you prefer, because everything I love is ugly but that way it just seems more real.
(And I promise, IpromiseIpromise, I will and I can be different when I'm a mother.)

The summer vacation of 2006 is soon over. So where do I go from here?

First entry ever. I feel like this should be something special.

For starters, I want to be clear with some stuff just in case someone finds something I write offensive or otherwise upsetting. I'm hoping to write here as if no one was reading, 'cause this is a diary and I want to keep it as a diary. I haven't told any of my friends that I'm starting one because frankly, I'm unsure of their reactions. I've been told that character is what you do when no one else is watching, and I think the same goes for having this lil' block of my own - if you catch my meaning. But I'm hoping to make this interesting for myself, people who don't know me, and for friends I hopefully make here.

Oh, and please excuse my lacking English skills. It's not my first language.